Traktorin renkaat tuijottivat takaisin. Mustat ja valtavat. Eivät ne peltoa kyntäneet vaan hänen kasvojaan. Milloin hän viimeksi oikein oli nukkunut yönsä hyvin? Ei sellaista voinut edes muistaa. Hän oli 30-vuotias eikä todellakaan tuntenut olevansa vanha. Ei ikäkriisiä, ei mitään. Aiemmin hän ei ollut edes tajunnut, että silmiä ympäröi yön pimeys niin vahvasti. Oikeastaan hän huomasi sen vasta tänään. Juuri tänä sunnuntaina, juuri tämän erityisen huonosti nukutun yön jälkeen.
Siinä peilikuvaansa tuijottaessaan hän tarkasteli itseään vielä lisää. Miltä hän oikein näytti? Hän oli värjännyt hiuksensa vaaleiksi. Juurikasvu näkyi tummana jakauksen kohdalla ja hän mietti, pitäisikö ostaa uusi väriaine. Mieleen nousi kuva Sini Sabotagesta, joka oli ilmeisesti aloittanut trendin blondatuista hiuksista juurikasvulla. Ei hän sitä ymmärtänyt. Juurikasvu on aina ruma oli se sitten vaaleissa tai tummissa hiuksissa, räppärin tai kotiäidin päässä.
Traktorinrenkaiden sisäpuolella oli siniset silmät. No juu, siniharmaat ne kaiketi oikeasti olivat kuten lähestulkoon kaikilla suomalaisilla. Ripset ja kulmat olivat vaaleat. Niin vaaleat, ettei niitä edes näkynyt. Hän oli kuin albiino ilman punaisia silmiä. Seikka, jota hän vihasi. Miksi kaikilla muilla oli edes jonkun väriset ripset ja hänellä ei? Musta ripsiväri korjasi asian, mutta päivät, jolloin ei jaksanut meikata olivat lähes mahdottomuus. Hän näytti vakavasti sairaalta ilman meikkiä. Kalpea ja karvaton. Talviaikaan pipo päässä ei tukkaakaan näkynyt ja häntä luuli helposti leukemiapotilaaksi. Paitsi, että hän ei ollut sairaalloisen laiha.
Leuassa oli luomi. Yksityiskohta, jota hän vihasi. Cindy Crawfordin luomi oli maailman mielestä seksikäs. Sen Gossip Girl- blondinkin luomi oli seksikäs. Hänen luomensa oli vain ruma ja ällöttävä. Monen vuoden ajan hän oli suunnitellut sen poistamista, muttei vain saanut aikaiseksi. Hän ei halunnut leikata sitä, sillä siitä seurannut arpi saattaisi olla askel vielä pahempaan (Hah! Voiko muka pahempaa enää olla? kysyi hänen ilkeä alitajuntansa.) vaan hän suunnitteli jonkinlaista laserhoitoa siihen tai mitä niitä nyt oli. Mikään meikki maailmassa ei luomea saanut kokonaan piiloon. Tasan ei käy onnen lahjat, mutta jos nyt edes ripauksen olisi saanut. Hetken hän mietti niitä Miss Universumeja ja Miss Maailmoja. Pitkät kauniit hiukset ja symmetrinen luometon naama jokaisella. Eikä yksikään kärsinyt albiinoripsistä tai -kulmista. Hänen hiuksensa olivat aina lyhyet, koska ne olivat niin paksut, tiiviit ja tuuheat, että kasvaessaan edes olkapäämittaan, muistuttivat ennemmin karvahattua kuin hiuksia. Siperiaan hän sopisi.
Viides lapsi oli syntynyt kaksi kuukautta sitten. Vartalo oli yhtä virhettä. Hänellä oli suuri hinku päästä piiskaamaan kroppansa taas kuosiin, mutta ei ollut varma onnistuisiko se ihan kuten hän oli suunnitellut. Kuka tahansa muu pitäisi hulluutena edes epäillä, että ongelmia olisi kun hänen suunnitelmansa oli niin rauhallinen. Kerran viikossa hän kävisi läheisellä kuntosalilla ja lisäksi joka päivä koiran kanssa pitkän lenkin ja päälle vielä kolme kertaa viikossa crosstrainerilla vartin ”hölkän”. Aika on suhteellista ja monen lapsen kotiäidin elämässä oma aika varsinkin on suhteellisen olematonta. Varovaisesti hän oli jo miehelleen sanonut salisuunnitelmastaan, muttei ollut siinä hetkessä saanut hyväksyvää vastausta. Ennemmin reaktio oli ollut sellainen joo-eiköhän-se-sovi-jos-minulla-ei-ole-muuta. Sama juttu kun hän vuosi sitten kävi zumbassa. Kerran viikossa ilta-aikaan ja se tuntui olevan liian raskasta puolisolle. Joka kerta jumppakenkiä kassiinsa pakatessaan hän tunsi syyllisyyttä siitä, että lähti. Hän palaisi noin tunnin päästä takaisin, mutta silti. Aika on suhteellista ja joskus tuntikin voi olla ikuisuus. Lopputuloshan oli, että hän lopetti zumban muutaman kerran jälkeen. Syyllisyys painoi liikaa. Jälleen kerran hän toteutti päässään kaikuvaa komentoa ”Get back in (the back of the) line!”.
Hän tarttui kiinni löysänä roikkuvaan vatsaan. Raskausarvet olivat piirtäneet omat tribaalinsa ihoon. Niitä hän ei vihannut. Hän vihasi vain tuota löysää nahkaa, joka roikkui löysän läskin päällä. Arvet olivat pieni ongelma siinä kohdassa. Raskaus oli tuonut keskivartaloon mukavat 20 ylimääräistä kiloa. 10kiloa kokonaispotista jäi sairaalaan, mutta nämä 20 tulivat kotiin. Joka päivä ne ilkkuivat hänelle hänen omilla lanteillaan. Huusivat räkäisesti ja irvokkaasti ja kirkuivat tärykalvot rikki. Näköjään hänen edelleen onnistui valehdella itselleen. Eihän se mikään raskaus ollut, joka kilot oli häneen lisänneet vaan hän itse. Koko raskauden ajan hän oli sallinut itselleen herkuttelut. Hän oli sallinut sohvalla makaamisen ja kaiken roskan syömisen. Monta kertaa hän oli kuullutkin itsensä sanovat, että kyllä nämä kilot sitten raskauden jälkeen piiskataan pois. Niin… Olisihan niitä kiloja voinut olla vähemmänkin piiskattavana.
Navastaan hän siirsi katseensa vielä ylöspäin. Rinnat roikkuivat eriparisina säkkeinä. Aina ne olivat eri kokoa olleet. Jälleen mieleen iski kuva niistä hemmetin täydellisistä misseistä täydellisine tasakokoisine tisseineen. Hän oli monesti lukenut, että rinnat ovat hyvin usein eri kokoiset. Toistaiseksi hän oli ainoa, jonka tiesi todella omaavan moisen tavallisuuden. Eivät muut olleet koskaan sanoneet, että liiviostoksilla toisen pitäisi olla b-kuppi ja toisen c. Samalla tuli se legendaarinen Tankki Täyteenkin mieleen. Se jakso, missä Juhana vetää ensimmäiset känninsä jossakin tansseissa ja autossa jonkun naisen kanssa vehdatessaan toteaa, että hänelle on aivan sama onko rinnat isot vai pienet, kunhan ovat saman kokoiset. Niimpä niin.. Toisinaan hän pelkäsi, että hänen oma miehensä ajatteli samoin. Tätä asiaa mies ei tietenkään koskaan myöntäisi. Maailman tappiin asti mies sanoisi, että hänen eripariset rintansa olivat maailman parhaat eikä hän niissä mitään muuttaisi. Hän itse haluaisi muuttaa kyllä.
Viimeiseksi hän laski katseensa jalkoihinsa. Omalla tavallaan hän oli aina ollut hieman ylpeä jaloistaan. Ne olivat pitkät ja aika sirotkin. Mutta tokihan tämäkin asia piti korjata vastaamaan ihmistä muutenkin. Hänellä nimittäin oli lapsena murtunut oikean jalan isovarvas. Se oli korjattu muutaman päivän klenkkaamisen jälkeen vääntämällä varvas johonkin asentoon. Tuo asento teki nyt isovarpaaseen valtavan kulman, jossa aina kova nahka kuivui ja koveni entisestään sellaiseksi valkoiseksi mötiksi, jota sai raspilla hinkata pois. Varvas oli ruma. Ja se teki hänen jaloistaankin erikokoiset. Hän rakasti korkokenkiä yli kaiken, mutta ei voinut käyttää mitä tahansa kenkiä, koska ruma varvas vaati aina oman tilansa. Hänen kengän kokonsa oli 39, mutta varpaan aiheuttama epämuodostuma vaati käyttämään kokoa 40, joka taas oli vasempaan normaaliin jalkaan liian iso. Aivan kuten kaikki muukin hänessä oli epäsymmetristä, oli myös hänen jalkansa.
Oven takaa kuului koputus ja samaan aikaan joku tarttui kahvaan. Tuo joku lonkutti kahvaa muutaman kerran ja päästi sitten mankuvaan sävyyn ilmoituksen ”äiti mulla on tosi kova hätä ja sä oot ollu siellä jo varmaan tunnin!!”. Hän havahtui ajatuksistaan ja mumisi takaisin tulevansa justiinsa. Kerätessään epämääräisen vartalonsa peitoksi kylpytakkiaan hän vilaisi vielä kerran peiliin. Ei siellä mörkö takaisin katsellut. Vain tavallinen nainen, joka nyt sattui olemaan tavallista väsyneempi tänään. Hän otti lavuaarin vierestä puhelimensa ja vilaisi kelloa. Hän oli seissyt peilin edessä viisi minuuttia. Ei tuntia, kuten hänen poikansa oli väittänyt. Niin, aika todella on suhteellista hän ajatteli ja avasi oven lukon todetakseen, että seitsemänvuotiaan koltiaisen tosi kova hätä olikin jälleen hieman liitoiteltu arvio tilanteesta eikä oven takana ollutkaan ketään odottamassa vuoroaan. Hän päätti mennä leipomaan pannukakkua. Tammikuun ensimmäiseen oli vielä pitkät kolme päivää.
Ei olekaan. Kukaan ei ole tullut raskaaksi ja jäänyt olemaan raskaana lopun elämänsä ajaksi. Minullakin laskettuun aikaan on vielä viikko, mutta silti v*tuttaa aika huolella jo. Eihän tässä muuten mitään oli, jos olisin niitä onnellisia naisia, jotka voivat hyvin. Hehkuvat sitä raskauden onnea ja ihanuutta vielä synnytyssalin oven pielessä. Mutta kun minä kärsin kivuista. Vauva hinkkaa pyöreää päätään minun ovaalin muotoiseen lantioon niin kyllä tekee kipeetä. Painoa on tullut yhteensä 30kg. Joo kaikki ei tosiaan ole pelkästään raskauskiloa vaan osa myös ylettömästä possumässäämisestä. Hei, masennus ajaa ihmisen syömään.
Olen lukenut miljoonasti ne kotikonstit käynnistykseen. Sauna, seksi ja siivous. Akupisteiden painaminen/hieronta. Vyöhyketerapia. Portaissa ramppaaminen ja reippaat kävelylenkit. Kaikkea olen kokeillut. Jopa sitä kaikkein omituisinta eli nännien hierontaa. Ei tapahdu mitään. Nada. Suorastaan ottaa päähän kun nettikeskusteluissa ihmiset vannovat näiden typerien kikkojen tehoon, taikaan ja voimaan. Jos kerran kohtu on lihas, jota ei pysty tahdonvoimalla supistelemaan kuten kaikkia muita lihaksia kropassa niin miksi hitossa se tottelisi tämmöisiä poppaskonsteja?
Kukaan ei tiedä mikä käynnistää synnytyksen. Maailman viisaat tutkijat eivät vaivaudu kunnolla asiaan edes perehtymään, koska se ei kosketa miehiä. Jos miehet synnyttäisivät, olisi synnytyksen salat selvitetty jo sata vuotta sitten. Loppuraskaus herättää minussa aina feministin, joka ei kannata tasa-arvoa vaan haluaa vain haukkua ja syyttää miehiä kaikesta. Nuo idiootit meidät naiset tähän pyhään tilaan saattavatkin. Niiden syytä kaikki. Synnytys käynnistyy kun vauva on valmis maailmaan. Osa tosin tuntuisi kyllä jäävän mielellään todella pitemmäksikin ajaksi tuonne köllimään. Muutenhan lääketieteelliset käynnistyskeinot eivät olisi päivänvaloa koskaan nähneet. Jotka muuten nekään eivät takaa synnytyksen käynnistymistä sen kummemmin kuin anelu, toivominen tai rukoilu! Tälläkin hetkellä minulla on kaksi kaveria laitoksella käynnistyksessä. Ovat muuten olleet jo keskiviikosta asti… Cytoja ja ballongeja ja oksitosiinia menee, mutta mitään ei tuo omatahtoinen kohtu suostu siitä huolimatta tekemään. Joten edelleen, MIKSI se kohtu suostuisi pelkän saunan takia synnytystä valmistamaan???
Ottaa päähän ikuiset kyselyt lähipiiristäkin. ”Onkos jo jotain tuntemuksia?” Joo on, ensinnäkin tuntuu että valtava pippeli on kasvamassa otsaani ja samalla oikeaa nyrkkiäni kutkuttaa siinä mielessä, että se olisi hakeutumassa sinun silmääsi kohden. Oliko muita kysymyksiä? Kauhistellaan kuinka iso jo olen. Niin, mahassani on neljän kilon verran vauvaa ja siihen päälle vettä ja istukkaa sun muuta ryönää niin kyllä, vatsanseutu saattaa näyttää hieman tavallista suuremmalta. ”Mitenkäs sä olet nyt voinut sitten?” Kiitos ihan helvetin hyvin. Eikö näytäkin siltä kun tässä yritän tältä sohvalta päästä ylös, mutta en pääse. Toimitus muistuttaa enemmän kilvelleen kääntyneen kilpikonnan liikehdintää kuin ihmistä nousemassa seisomaan. Joka kerta kun pidän kädessäni jotain, pelkään, että se tippuu lattialle. Ei siksi, että joku tärkeä menisi rikki vaan siksi, että joudun nostamaan sen ylös. Pikkulegoja, sukkia, papereita… Toki voisin moiset tavarat sinne lattiallekin jättää tai pyytää jotain toista perheenjäsentä niitä ylös noukkimaan, mutta kun aina ei voi odottaa vain toisten apua. Ja välillä olen yksin kotona. Jos olen vaikka lähdössä johonkin ja sitten ne samperin avaimet tippuu lattialle. En minä silloin voi jäädä odottamaan, että joku toinen tulee niitä minulle nostelemaan vaan pakko se on itse sinne kurotella. Ja aina se sattuu alapäähän.
Entäs ne vaatteet sitten. Eipä ole kyllä ollut vaateongelmia yhtään. Puolijoukkueteltan kun hankkii Partiovarusteesta niin sillä pärjää hienosti. Alkuraskaudessa ostin kirpparilta äitiystakin. Sijoitin huimat 15€ siihen ja totesin, että hyvä on. No se kapistus ei mene enää kiinni rintojen tai vatsan kohdalta. Alimman napin saan kiinni. Tai siis saisin, jos ylettyisin siihen kun se on tuolla puolessa matkassa reittä vähän polven yläpuolella.. Kenkinä suosin muodikkaasti krokseja. Niitä semmoisia sittarin halpismallisia. Ne minä saan jalkaani. Jos ihan ihmisten ilmoille lähden, laitan lenkkarit. Istun alas ja tähtään jalkani lenkkariin. Käsiä apuna käyttäen nostan jalan toisen jalan päälle ja vedän popon koipeeni. Sitten puhisen ja hengitän hetken aikaa. Otan niinsanotusti lukua ja kerään voimia, jotta saan sen toisenkin lenkkarin jalkaani. Koitin kerran laittaa korkkarit koipeen ja lähteä keskustaan. Törmäsin kahteen ongelmaan. Ensinnäkin, jalat on niin turvoksissa, että kengät puristivat. Meinasin, että senkun puristaa, minä haluan pitää nyt korkkareita. Nousin ylös ja lähdin kävelemään. Totesin nolona, että korkkarit jäävät kotiin.. Kävely näytti hirveältä! En tietenkään itseäni nähnyt mistään, mutta tiesin, miltä se näytti. Vaappuva pallomainen pingiivini huojuu puhisten ja pihisten huterasti eteenpäin. Toooooosi naisellista ja kaunista.
Tämän aamun olen painellut käsissä peukalonjuuressa olevia akupisteitä. Ei mitään vaikutusta. Koitin myös sydänhierontaa mahalle. Eli siis sydämenmallista hierontaa vatsalla, joka tavallaan ”ajaa vauvaa alas ja ulos”. Ei mitään vaikutusta. Kiukuttelin miehelle ja koitin haastaa riitaa jostakin turhasta ja typerästä. Mies ei lähtenyt ralliin mukaan eikä itsepäinen kohtuni antanut ensimmäistäkään supistusta. On alistuttava luonnon edessä. Se tulee kun on tullakseen ja kukaan ei ole sinne vielä jäänyt. Siltikin rypistän naamaani kädet puuskassa ja poljen jalkaani lattiaan äkäisenä kuin Justiina. Minä haluan jo kroppani takaisin ja nämä kivut hiiteen itsestäni!!!!!!!
UGH!
Avainsanat: kotikonstit, sauna, seksi, siivous, supistukset, synnytyksen käynnistäminen, synnytys
Ainahan sitä sanotaan, että ei se ole tyhmä joka pyytää vaan se joka maksaa. No näin ei välttämättä olekaan. Selailin eilen huvikseni (ja ohuesti masokistisen luonteeni pakottamana) Kaksplussan Mitäs nyt- palstaa. Siellä joku (oletettavasti) äiti-ihminen kyseli, kuinka voi olla mahdollista, että Suomessa voi facebookin osta-myy-vaihda(-varasta)- ryhmässä joku pyytää ilmaiseksi itselleen takkia vaikka hänellä silti on varaa profiilikuvan perusteella tupakoida ja pitää eläimiä kotonaan. Hämmästelijän mielestä henkilön olisi pitänyt lopettaa tupakointi ja luopua elukoistaan, jotta olisi varaa ostaa itselleen rehellisesti se takki, eikä kinua sitä moisesta kierrätysryhmästä.
Luonnollisesti asiasta nousi meteli. Suurin osa vastaajista ei ymmärtänyt, miksi aloittaja oli asiasta niin äimistynyt ja kuinka edes asia oli niin maakohtainen. Aivan kuin hän olettaisi, ettei muualla maailmassa kuin vain Suomessa tällaista törkeää toisten hyväksikäyttöä tapahdu. Hänen mielipiteitään lukiessani pyörittelin silmiäni niin kovasti, että pelkäsin niiden rullaavan pois paikoiltaan. Hän totesi, että jos hän itse on koskaan mitään halunnut, niin pitänyt tärkeänä, että silloin asialle tehdään jotain eikä pyydetä sitä ilmaiseksi. Hän tuntui suhtautuvan suorastaan keisarillisen ylempiarvoisesti tällaiseen surkeaan roskasakkiin, joka kehtaa asua hyvinvointivaltiossa ja pyytää KAIKKI ilmaiseksi. Ongelma siis oli, että tällä pyytäjällä oli kuitenkin varaa siihen röökiin ja niihin eläimiin.
En oikeasti tiennyt ennen tämän keskustelun lukemista, että se todella on tyhmää pyytää ilmaiseksi mitään. Tai ainakin niin, että jos meinaa jotain pyytää niin on varmistettava kaksi seikkaa ensin. 1. Sinulla ei todella saa olla mitään, jotta voit hyväksyttävästi pyytää ilmaiseksi jotain. 2. Sinun on kelpuutettava mikä tahansa rompe, minkä joku toinen sinulle ilmaiseksi on valmis antamaan jos olet sitä pyytänyt. Ei ole siis lupa pyytää siistiä ja ehjää talvitakkia, joka olisi vieläpä sopivankokoinen vaan sinun on pyydettävä yksinkertaisesti takkiaja otettava se, minkä joku arvoisa filantrooppi isoisänsä kuolinpesän ullakolta sinulle kaivaa. Ne koit saat pitää kaupanpäälisinä. Lisäksi sinun on oltava kiitollinen ja onnellinen tästä upeasta lahjasta.
Mennäänpä taas mielestä hiukan perse edellä puuhun. Tässä maassa muutenkin on harvinaista, että kukaan mitään toisiltaan pyytää. Yksinämme kaikki kökötetään kodeissamme ja kirotaan kun on niin yksinäistä ja surkeaa. Naapureillekin pitää aina esittää, että kaikki on hyvin ja hienosti. Sitten kun joku kehtaakin mennä pyytämään ilmaiseksi jotain, koska omat eurot ei vaan riitä juuri nyt, niin saa kuraa niskaansa sekä laiskurin leiman otsaansa. Jos itse oikeasti kärsisin rahapulasta, en ensimmäisenä ajattelisi, että minun on alettava luopumaan perheenjäsenistäni, jotta voin hankkia itselleni talvitakin. Koiran jälkeen lahjoittaisin pois lapsia yksi kerrallaan. Niihin viikareihin nimittäin uppoaa huomattavasti enemmän rahaa kuin koiraan… Tupakointi nyt ei kuulu enää edes harrastuksiini, mutta joskus kuului. En usko, että rahapulassani ajattelisin tupakoinnin lopettamisen pelastavan talouteni. Röökiin menee ehkä keskimäärin vähän alle vitonen päivässä. Kuukaudessa se tekee pyöreästi 150€. Jep, tuolla summalla ostaa jos melkoisen takin, ehkä jopa kaksikin. Mutta jos minä tarvitsen sitä takkia nyt tänään? Vai sulkeudunko kotiini odottamaan, että kuukausi on kulunut jos jemmaan on jäänyt tuo tupakkaraha ja voin takkia mennä ostamaan. Kuinka menen ostamaan takkia, jos minulla ei ole mitään takkia, jonka laittaa päälle ulosmennessäni? Talven päätteeksi taidankin olla aika hiton rikas sekä myös laiha, kun en ole päässyt kauppaankaan… Tämän jälkeen voinkin kehittää ihmedieetin ”laihdu haukkaamalla vain happea”. Ja kirjoittaa kirjan kokemuksistani. Alkaa pitää seminaareja, joissa kerron kuinka typerää tosiaan olisikaan jos olisin alentunut pyytämään talvitakkia itselleni ilmaiseksi. Kärsimyksen kautta käy tiemme onneen ja autuuteen.
Avainsanat: kaksplus, köyhä, mitäs nyt- palsta, osta-myy-vaihda
Totta kai se pelottaa. Hirvittää suorastaan! Kolme viikkoa vielä siihen laskennalliseen eräpäivään. Kuulemma vain muutama prosentti vauvoista syntyy juuri laskettuna päivänä. Meille on tulossa viides, eikä yksikään tähän mennessä ole maailmaantunut laskettuna päivänä. Ensimmäinen tuli viikon etuajassa, toinen kaksi päivää etuajassa, kolmas kaksi päivää yli ja neljäs meni kymmenellä päivällä yli. toivoisin, että tämä viimeinen tulisi jopa kaksikin viikkoa etuajassa. Ihan vain siksi, että oma pää tuntuu hajoilevan jo.
Takana neljä onnistunutta ja helppoa(?????!!!) synnytystä. Miksi siis nyt pelkään mitään? Tämähän on ihan tuttua huttua jo. Supistuksia, kipua, irvistelyä, kuraa ja huutoa ja sitten saakin ruttuisen ja töhnäisen vauvan syliin. Siitähän se jännä sitten vasta alkaakin vai mitä. Raskaus on mennyt normaalisti. Vauva on ultrisaa todettu rakenteiltaan normaaliksi. Mitään hälyyttävää ei ole missään vaiheessa ollut ja tietämämme mukaan kaikki on hyvin. Mitä siis pelkään? No sitä, että nyt kaikki menee sitten päin mäntyä.
Synnytyksessä vauva ei olekaan ollenkaan sen kokoinen kuin on oletettu vaan paljon suurempi. Hän jää jumiin ja synnytystä joudutaan auttamaan leikkaamalla väliliha, käyttämällä imukuppia ja ties mitä kaikkea. (Imukupista muuten saan aina mieleeni semmoisen punapäisen karhupumpun, jolla avataan vessanpönttöjä, että se siitä syntymän kauneudesta..) Vauva kärsii hapenpuutteesta ja saa aivovamman. Meistä tuleekin erityislapsen vanhempia. SITÄ minä pelkään. Käyköön minulle mitä vain, mutta se, että vauvalle käy jotain.. Se on se pelko. Etenkin kun siinä tilanteessa, en itse voi asialle mitään tehdä. En voi vaikuttaa asiaan millään tavalla jos homma lähteekin pissimään pahasti.
Erityislapsessa en pelkää sitä, ettenkö rakastaisi häntä. Pelkään, osaisinko olla hänelle oikeanlainen äiti? Useinhan sanotaan, että pelkkä rakkaus ei riitä parisuhteen ylläpitämiseen niin päteekö sama myös vanhemman ja lapsen suhteeseen? Eniten pelkään sitä, että erityislapseni ei saisi onnellista elämää. Tiedän, että sanotaan heidän olevan onnellisia siinä missä muutkin. Kuitenkin heidän elämässään tulee olemaan monia sellaisia asioita, joita he eivät saa. Niitä pieniä yksinkertaisia asioita siis. Pyöräily esimerkiksi. Tai kävely ylipäätään. Tai omien ajatusten saattaminen toisten kuuluviin ymmärrettävästi. Mieltäni kalvaa myös muutama vuosi sitten tapahtunut pahoinpitelytapaus, jossa nuoret miehet olivat erään kehitysvammaisen hakanneet hengiltä melkeinpä ihan vain huvin ja urheilun vuoksi. Sydämeni itkee verta pelkästä ajatuksesta. Hänkin oli kuitenkin hyvin omillaan toimeen tuleva ihminen, iloinen ja ystävällinen. Osuipa hänelle onnellinen elämä.. Toki maailmassa on pahuutta ja kammottavia ihmisiä, jotka saattavat pahaa tehdä kenelle vain. Olen vain itsekin oppinut elämässäni sen, että heikoimmat kärsivät aina ensin ja koviten.
Pelkään, että pienelleni käy jotain ennen kuin hän edes saa mahdollisuuden elämään. Se on suurin vääryys maailmassa. Toinen lapsemme joutui kokemaan sen. Hän ei saanut kunnollista mahdollisuutta elämään vaan menehtyi alle kaksi viikkoisena. Siksi minä pelkään sitä. Pieni ja viaton ansaitsee mahdollisuuden. Teen itse kaikkeni, jotta hän sen saa, mutta mitäs jos kohtalo tai joku muu oikku päättää toisin? Pelkään, että joku oikku päättää viedä pienen rakkaani mahdollisuuden olla onnellinen ja antaakin tielle esteitä enemmän kuin niin pieni voi mitenkään kantaa.
Avainsanat: synnytyspelko
Tervetuloa! Tämä on ensimmäinen blogimerkintäsi. Muokkaa tai poista tämä, ja aloita kirjoittaminen!
